Hola. Vaihtoblogit on usein täynnä pelkkää hehkutusta, miten elämä on aina pikkusen makeampaa Suomen ulkopuolella, ja niistä vaikeista hetkistä jätetään yleensä kertomatta. Suurimmalla osalla ellei kaikilla kuitenkin on olemassa myös niitä kiukkupäiviä, jolloin vieraassa maassa asuminen turhauttaa valtavasti, kun mikään ei yrityksistä huolimatta tunnu sujuvan ja kaikki maistuu ja haiseekin ihan erilaiselta. Sen takia on mun mielestä tosi tärkeetä tuoda myös niitä kulttuurishokin herättämiä fiiliksiä esille.
Kulttuurishokki toimii prosessina, joka on jokaisella erilainen. Omalta osaltani huomasin kaavan, että ensimmäisen kuukauden ajan kaikki oli hauskaa ja erilaista ja jännää ja kivaa. Hassut sattumat päivän aikana liikenteessä, yliopistolla, kaupassa ja kaikkialla lähinnä nauratti ja aiheutti ihmetystä että mihin sitä on itsensä pistänytkään taas. Jossain välissä kuitenkin kuherruskuukausi loppui. Iski se kuuluisa arki, ja tajuntaan se, että näitä samoja kommelluksia
tulee olemaan koko puoli vuotta, eikä mikään toimi niin tehokkaasti kun mihin on tottunut. Ja ne samat asiat mitkä ennen nauratti erilaisuudellaan, alkoi vituttaa.
Yks asia mikä turhauttaa jatkuvasti on naisten kohtelu tässä maassa. Onneksi mun kanssa samaa mieltä oli 40 000 muuta marssijaa
naistenpäivänä. Täällä tuo päivä ei oo naisten arvostusta vaan suomalaisen naisen silmissä normaalien oikeuksien vaatimista varten.
Kaupasta
ei löydy mitään tuttua, mitä tekisi mieli. Yrität tehdä ruokaa ja oot
ostanut kaikki muut tarvikkeet, mutta et löydä jotain itselle niin
normaalia ruokatuotetta kuten halloumijuustoa tai créme fraichea
mistään. Tuntuu, että et ymmärrä mitään mitä ympärillä puhutaan
epäselvällä aksentilla, et saa oikeita sanoja mieleen tai sanottua
mitään järkevää bussikuskille tai kaupan tädille, ja joudut pyytämään
toistamaan asioita niin monesti että siitä tulee jo noloa. Jos yrität
vaihtaa englantiin, kukaan ei ymmärrä sua. Aurinko polttaa ihoa ja
vesikin maistuu ihan kalkilta ja kloorilta. Aamuruuhkassa
täytyy olla liikennevaloista huolimatta poliisi keskellä risteystä
ohjaamassa liikennettä, koska tässä maassa liikennevalot on lähinnä
antamassa osviittaa että miten kannattaisi ajaa. Bussikuskit rupattelee kuulumisia
vuoronvaihdon aikana vähintäänkin viis minuuttia kun bussissa on +35C
auringossa ja sulla on huutava nälkä ja haluaisit vaan kotiin. Jokaikinen keskustelu Suomesta etenee aina enemmän tai vähemmän samaa
rataa: juujuu korkea hyvinvoinnin taso, kyllä hyvä koulutusjärjestelmä
on, joo aika kylmääkin siellä ja täällä lämmintä.
Vasemmalla esimerkki espanjalaisesta pysäköintityylistä. "En löytänyt parkkipaikkaa joten jätin sen tähän keskelle risteystä. Jätin
kuitenkin hätävilkut päälle, että ohikulkijat huomaa että sori, jätin tämän nyt tähän." Huoh. Oikealla vastoinkäymisistä viimeisin -
Marokon reissun jälkeen pääsin tutustumaan espanjalaiseen sairaanhoitoon, kun nappasin jonkun pöpön minkä jälkeen nousi korkea
kuume ja mikään ei pysynyt kolmeen päivään sisällä. Sairaanhoito oli toimivuudellaan kuitenkin erittäin positiivinen yllätys!
Jossain vaiheessa alkoi kasaantumaan tällaisia ärsytyksen aiheita ja odottamattomia vastoinkäymisiä vähän turhan paljon kerralla, ja iski se kuuluisa low point. Soitin meidän äitille keskeltä yliopiston pihapuistoa itku silmässä, että tästä ei tuu nyt yhtään mitään. Olin unohtanut palauttaa jotain, jonka deadlinen olemassaolosta en ees tiennyt ja sain opettajalta läksytyksen luokassa kuten viimeksi yläasteella. En ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan, koska en vaan tajunnut katsoa oikeasta järjestelmästä vaihtunutta luentosalia. Tai kun menin puoli tuntia suuntaansa yliopistolle bussilla vaan kuullakseni luentosalin ulkopuolella jostain sähköpostista, jossa sivulauseessa sanottiin että luento on peruttu. Pienen hetken tuntu siltä, että oon ihan turha jätkä ja tänne lähteminen oli vaan yks iso virhe. Kotiin soittaessa lohdutuksen lomassa luurin toisesta päästä kuului naurahdus, että selvisit hei kuitenkin kaksi kuukautta ennen kun ekan kerran meni hermo kulttuurieroihin :D
Meidän äiti varoitti onneksi etukäteen, että tällaisia päiviä ja kausia tulee aina ulkomailla asuessa, mutta ne menee myös aina ohi. Puhelun jälkeen kun kerroin fiiliksistä kavereille täällä ääneen, sain niin paljon myötätuntoa että muilla on ihan samanlaisia ajatuksia. Hollantilainen kaveri totesi, että hän ei oo yrityksistä huolimatta vielä kertaakaan tuntenut olevansa täysin kontrollissa omista asioistaan täällä. Tuon yhden vitutuksen kulminoituman jälkeen alkoi elämä kummasti taas hymyillä, kun oli vaan pakko hyväksyä se, että vaikka kuinka yrittäisin, niin oon silti kuitenkin täällä aina vähän kujalla ja se on ihan ok :D
Yks mikä turhauttaa hetkittäin on se, että tää maa ei oo koskaan hiljaa. Mä oon täällä itekin paljon
hiljaisempi mitä Suomessa, koska haluan nauttia sillon kun kerrankin joku ei mekasta tai mölise.
Sen takia pitää aina välillä kiivetä vuorelle karkuun liikennettä ja ihmismassoja.
Ulkomailla asuminen saattaa yhden saman päivän aikana olla parasta ja karmeinta ikinä. Se sisältää niin uskomattoman paljon pieniä odottamattomia vastoinkäymisiä, joihin ei oo ikinä osannut varautua pelkkien aiempien turistireissujen perusteella. Mutta se tekee tästä just kaikista opettavaisinta - huomaa pärjäävänsä paikallisen arjen keskellä tilanteessa kuin tilanteessa, kielellä kuin kielellä, sekä ajattelemaan ja toimimaan nopeasti tarvittaessa. Samaan aikaan kuitenkin tiedostaa myös, että ne vastoinkäymiset ei varmasti tähän ole loppumassa, vaan niitä on vähintäänkin saman verran vielä edessä, kun tätä reissua ei olla vielä edes puolessavälissä. Kaiketi tässä ei siis voi muuta tehdä kun ottaa rennosti, nauttia kulttuurishokin kaikista eri ulottuvuuksista ja luottaa siihen, että aina sitä jotenkin pärjää :)
Con cariño,
Sannis
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti